Painajaisia ja vaihtoehtoja

Kuva ja teksti: Anu Karjalainen

Lukioaikana näin toistuvasti painajaisia, joissa ryhmä uusnatseja oli kaikessa hiljaisuudessa soluttautunut kouluumme. Natsit säätelivät koulun opetusta, hallintoa, välituntikäyttäytymistä ja jopa opettajien ja oppilaiden ajatuksia näkymättömällä painostuksella. Olin pitkään saanut olla rauhassa, sillä natseilla ei ollut kiire. Talonvaltauspuuhastelujani ja hippikuteitani oli katseltu läpi sormien. Nyt uusnatsit olivat päättäneet, että oli minun vuoroni alistua. Natsit oleilivat koulun käytävillä ja pihamaalla. He katsoivat minua ja hymyilivät, kävelivät kuin sattumalta pari metriä rinnallani, etten hetkeksikään unohtaisi, että he odottivat. Heistä ei puhuttu, mutta kaikki tiesivät, mitä he haluavat. Pelkäsin heitä ja vihasin omaa mahdotonta asemaani: en voinut keskustella kenenkään kanssa, sillä en tiennyt, ketkä kuuluivat heihin, enkä voinut tehdä ilmiantoa, sillä todisteita ei ollut. Jos en taipuisi heidän ajatusmaailmaansa, he kiduttaisivat minua ja tappaisivat minut, tai vielä pahempaa, kidnappaisivat pikkuveljeni tai vanhempani ja soveltaisivat heihin julmuuksiaan. Jos taas kääntyisin uusnatsiksi, joutuisin osallistumaan heidän väkivaltaisiin menoihinsa itse pahantekijänä. Unet vainosivat minua pitkään. En päässyt natseista eroon. Juutuin tilaan, jossa en ollut tehnyt valintaa, mutta vaihtoehtoja ei ollut.

Artikkelissa Wild in the Streets - Taidetta, politiikkaa ja aktivismia Suomenlinnassa (xxx_01, http://xxx01.katastro.fi) pohdin vastarinnan ja vaihtoehtoisuuden suhdetta. Vastustamisella näyttää olevan taipumus ylläpitää sitä, mitä vastustetaan. Syyhy yltyy raavittaessa ja keskeyttää ja pilaa kaiken kivan. Koko ruumis ja mieli ryhtyvät protestoimaan epäkohtaa ilman erillistä päätöstä. Mitä kiihkeämmin ja tiedostamattomammin antautuu vastarintaan, sitä todennäköisempää on, että vastustettu asia elää ja voi hyvin itsessä. Miten voi lakata vastustamasta?

Doris Lessingin viisiosainen romaanisarja Väkivallan lapset (1952-68) kertoo zambesialaisessa brittisiirtokunnassa kasvavan valkoihoisen Martha Questin tarinan. Zambesia (Lessingin yhdistelmä useista Afrikan osista) on poliittisten ja roturistiriitojen repimä valkoisten hallitsema siirtomaa. Nuori Martha hylkää miehensä ja lapsensa liittyäkseen kommunisteihin. Hän ja hänen toverinsa työskentelevät ankarasti työläisten ja sorrettujen puolesta, rotuerottelua, suurpääomaa ja fasismia vastaan. Toisen maailmansodan jälkeen Martha jättää politiikan. Vuosien työ ja taistelu ei tunnu muuttaneen mitään, kommunismi on pois muodista ja valkoinen valta voi hyvin. Viimeisessä osassa Muutoksen aika Martha muuttaa Lontooseen. Suuressa kaupungissa, uusien ihmisten vaikutuspiirissä hän löytää omasta mielestänsä levottomuutta herättäviä asioita, joita on ollut helppo vältellä poliittisen toimeliaisuuden aikoina. Aatteen on katsottu edellyttävän itsen kieltämistä ja uhrautumista tulevaisuudelle. Nyt joku tai jokin kuiskailee Marthalle: olet kelvoton, sydämetön, itsekäs, syyllinen, huono. Sanoma on vanha tuttu, mutta ääni erottuu muista äänistä selkeämmin kuin ennen. Martha päättää kohdata kuiskailijan.

Martha eristäytyy. Mielen taajuus, jolle Martha vajoaa, saa nimen itsevihaaja. Martha kuulee voimistuvaa hälyä ja puhetta. Kakofoniset äänet syyttävät, lietsovat häpeää ja kateutta ja nöyryyttävät kuuntelijansa. Martha alkaa ymmärtää, että hänen ystävänsä, joka on diagnosoitu skitsofreenikoksi, on juuttunut tälle taajuudelle jouduttuaan sinne liian nuorena ja vastustuskyvyttömänä. Marthan kamppailu kestää viikkoja, kuukausia. Hän käy syvällä helvetissä. Hän tietää, että jos hänet löydetään tässä tilassa, edessä on mielisairaala, lääketurrutus, ehkä jääminen lopullisesti itsevihaajan taajuudelle. Martha haluaa kuitenkin voittaa riivaajan - ei tukahduttamalla, vaan taistelemalla. Välillä Martha joutuu pitämään kaikin voimin kiinni normaalin todellisuuden rippeistä, jottei ajautuisi ulapoille, joilta ei ole paluuta. Hulluuden raivotessakin hän tekee mielensä tapahtumista muistiinpanoja, jottei myöhemmin unohtaisi tärkeitä sanomia ja oivalluksia. Lopulta itsevihaajasta paljastuu sen salakavalin ja hillittömin puoli: Marthassa alkaa raivota juutalaisvihaaja, mustien vihaaja, viha arabeja, saksalaisia, englantilaisia kohtaan, "kunnes hänen paapattava mielensä (--) oli kuin jonkun kansainvälisen mielipuolen huviksi tehty vihaohjelma". Martha oivaltaa, että taajuus ei ole vain hänen omansa, vaan kollektiivinen: "Minut on kytketty vihaamiseen, joka on kaiken tämän herttaisen liberalismin kääntöpuoli".

Vähitellen itsevihaaja vaimenee, kun Martha oppii jättämään sen sanomat omaan arvoonsa. Martha löytää uusia taajuuksia, jotka eivät enää huku perkeleen radiohäirintään. Tähän asti Lessingin kerronta on mielen syövereiden kuvauksissakin pysytellyt lähes realistisena. Tulevaisuusskenaariossa, joka sijoittuu vuosille 1968-2000, osa ihmisistä on suurtuhon myötä tehnyt Marthan lailla syvällistä tuttavuutta psyykensä kerrostumien kanssa. Erityisesti ne, jotka menneessä maailmassa oli tuomittu mielisairauteen, ovat osoittautuneet poikkeuksellisen herkiksi kuulemaan ajatuksia, näkemään etäisiä tapahtumia sekä ymmärtämään näkyjä. Maailmaa hallitsevat uudet johtajat, jotka eivät ole entisiä parempia, mutta tavallisilla ihmisillä on henkisen kehitysaskeleensa myötä mahdollisuus kasvaa uneliaista alamaisista autonomisiksi yksilöiksi. Heitä on vaikea yllyttää vastarintaan tai hallita.

Psyyken merkillisistä ilmiöistä voisi vetää johtopäätöksen, että pahuus on raamatullisessa mielessä itsenäinen voima. Kristillisessä maailmassa on ajateltu, että ihminen on pohjimmiltaan paha, perisyntinen. Tämä sanoma tuntuu vaivihkaa muuntuneen osaksi "tieteellistä" ajatusmaailmaa ja nykyajan arkiuskomuksia. Usein kuulee esimerkiksi sanottavan, että olisi parempi kun ihmislaji kuolisi pois, niin muut saisivat elää rauhassa. Kirjaimellisesti tämä on varmaankin totta, mutta kannattaako ihmisen ehdoin tahdoin mieltää itsensä näin hyödyttömäksi ja vahingolliseksi? Pahuus, myös oma pahuutemme, on oma ajatuksemme.

Voimme ihmisyyden rajoissa päättää, millaisia olemme (päätämme siitä joka hetki). On tietysti mukava imarrella itseään liitosta niinkin mahtavan herran kuin Pirun kanssa, mutta se on liitto tyhjän kanssa. Suhteellisessa maailmassamme on typeriä tekoja, hyödyttömiä hommia ja vahingollisia vaivoja. Paha ei piile typerän teon tai ajatuksen takana, vaan itse teko tai ajatus on typerä tai haitallinen, ja nekin ovat suhteellisia sanoja suhteellisille kokemuksille. Jos hölmöilen, kärsin, tai joku muu kärsii. Myös kärsimys on suhteellista. Riivaajan taajuudella ovat äänessä ajatukset, joita maailmassa ajatellaan ja toistellaan. Huumorintajuinen alitajuntamme kuvittaa tai pikemminkin valottaa, ilmaisee ja hahmottaa ajatuksia sarvin, lieskoin, hakaristein ja puoli-inhimillisin korinoin. Niitä pelätessämme pelkäämme - omia pelkojamme.

Lukioaikaisten unien uusnatsit eivät tietenkään edustaneet iltauutisten itäsuomalaisia polttopullopoikia, vaan he olivat pelkojeni demoneita. Pelko loi vaihtoehdottomuuden ilmapiirin. Minulla ei ollut aavistustakaan, miten taistella, kun en edes tiennyt, että voisi taistella. Nehän olivat vain unia. Mutta vaihtoehtoja oli, useita. Olisin voinut nähdä unia, joissa vaihdan koulua, soitan Mauno Koivistolle tai kohtaan nahkapäät liikuntasalissa ja muutan heidät kiviksi (tai kukiksi). Ehdottomuus oli läsnä myös päivisin. Talonvaltauspuuhani eivät olleet vain itsenäisyyteen hakeutumista tai huolta nuorten asuntotilanteesta, vaan natsien (auktoriteettien, omien pelkojeni) pelkäämistä ja vastustamista.

Jyväskyläläinen Eerolan talo oli vaarassa joutua puretuksi tehdasrakennuksen tieltä 1990-luvun alussa. Joukko nuoria valtasi Eerolan. Minä rupesin käymään talolla ja liityin valtaajiin. Meitä ei häädetty pois talosta. Jotkut partioivat päivisin ja toiset yöpyivät. Talolle olisi voinut keksiä monenlaista käyttöä, mutta hengailu voitti. Kuukausien kuluessa valtaus lakkasi kiinnostamasta kaupunkilaisia ja mediaa. Harva meistä jaksoi enää partioida eikä talon pysyvä asuttaminen monestakaan syystä onnistunut. Poliisi tuli talon ollessa tyhjillään ja vaihtoi lukot. Myöhemmin talo purettiin sillä verukkeella, että kaupunki lupasi rakentaa sen uudelleen vanhoista rakenteista jollekin toiselle tontille. Lupausta ei pidetty, Eerolan talo katosi lopullisesti. Kaikki talonvaltaukset eivät suinkaan pääty näin. Artikkelissani taiteesta ja aktivismista väitin, että vastarinta kuihtuu kun valta vaihtuu, vihollinen muuntuu tunnistamattomaksi tai hegemonia nielaisee vastarinnan. Tästä voi johtaa päätelmän, että vastarinta siis kaipaa ja tarvitsee huomiota kipeästi. Vastarinta kukkii epäkohtien kanssa. Se juhlii suuryritysten ja huippukokousten liepeillä ja imee niistä voimaa. Asia ei luonnollisesti ole yksinkertainen: joskus vastarinta tosiaan vaikuttaa väistämättömältä. Kaikki aktivismi ei ole vastarintaa. Vastarinnassa oleminen voi olla nastaa ja se voi tietenkin aiheuttaa monenlaisia reaktioita ja seuraksia.

Miksi Martha halusi ehdoin tahdoin vajota itsevihaajan taajuudelle? Miksei hän yksinkertaisesti tehnyt jotain muuta? Martha halusi tulla tietoiseksi. Hän halusi kuunnella, mitä vihan taajuudella itseasiassa sanotaan. Hän halusi tunnistaa käyttökelvottomat, pikkumaiset ja pelokkaat äänet voidakseen keskittyä elämää eheyttäviin ääniin. Pahan ja hyvän tunnistaminen ei ole yksinkertaista, saati yksiselitteistä. Absoluuttisen moraalin maailmassa pohdintaa ei tarvita, lakikirjan konsultointi riittää. Suhteellisessa ja suhteelliseksi ymmärretyssä maailmassa valintoja ei tehdä ennalta määrätyistä vaihtoehdoista, vaan valinnan hetkellä luodaan uusi vaihtoehto.

gnu@katastro.fi